Onko suomalaista työhevosenkäsittelytaitoa enää mahdollista siirtää tuleville sukupolville? |
|
Hevostalous on tällä hetkellä ainoa kotieläintalouden muoto, joka tilastojen valossa kasvaa huimaa vauhtia. Hevosalaan liittyy monia mielipiteitä, uskomuksia ja vaatimuksia. Parin vuoden ajan olen toiminut luonnonvara-alan opetus- ja hallintotehtävissä. Väkisinkin olen joutunut pohtimaan mm. hevosalan uhkia ja mahdollisuuksia luonnonvara-alan perusopetuksessa. Taannoisessa kotieläintalouden opetustuokiossa käsittelin hevostaloutta ja kotieläinten hyvinvointikysymyksiä. Opettajamaiseen tapaan otin opetukseni tueksi tilastotietoa hevosalan kehityksestä 1940-luvulta tähän päivään. Totesin, että jos vertaamme viisikymmenluvun lopun hevosmääriä Suomessa tähän päivään niin, olemme kaukana jäljessä vuodesta 1960. Suomessa oli tuolloin yli 250 000 hevosta ja tänään hevosmäärämme on reilu 60 000. ”Tätä tilastotieteellistä taustaa nähden Suomeen mahtuu vielä hyvinkin 200 000 hevosta!” Eräs opiskelijoistani huudahti: ”Toivottavasti EI – tällä osaamisen tasolla meillä on edessämme paljon huonosti voivia hevosia!” Tarkemmin ajatellen tuossa huudahduksessa on totuuden siemen. Mikä on meidän osaamisemme taso hevostaloudessa ja hevosen käsittelytaidoissa? Ikäviä uutisia kaltoin kohdelluista hevosista kuulee tai lukee tiedotusvälineistä silloin tällöin - liian usein. Samoin hevosurheiluun liittyvät tapaturmat ovat joko yleistyneet tai ylittävät helposti uutiskynnyksen hevosharrastuksen kasvamisen myötä. Olemme vieraantuneet siitä osaamisesta, joka meillä suomalaisilla oli tuolloin v. 1960. Useissa talouksissa oli vielä silloin hevonen tai joku henkilö, joka käsitteli hevosta työssään – ohjasti suomalaista työhevosta. Hevonen oli osa arkipäiväistä elämää ja pärjätäkseen tuon ison eläimen kanssa ainakin osassa suomalaisista asui ”pieni hevoskuiskaaja”. Kiihtyneellä vauhdilla olemme kulkeneet kohti tätä nykypäiväistä neljännesosavuosikatsausten aikaa ja samalla kadottaneet kykymme tulkita juuri muuta kuin talousarvioiden ja – suunnitelmien lukuja. Olen nykyisten työtehtävieni myötä todella tiedostanut miten me suomalaiset olemme vaarassa kadottaa tai miksei jo kadottaneetkin sen erityisosaamisen, jolla hevosta käsitellään turvallisesti. Hevostaitojen hallitsemisen avulla hevosen kanssa työskentelystä, harrastamisesta ja hevosen kanssa olemisesta tulee palkitsevaa ja antoisaa. Hevonen voi parhaimmillaan olla joillekuille meistä juuri se keino, jonka avulla työviikon paineet unohtuvat. Rasittunut mieli tasoittuu ja valmistuu tulevan viikon vaateisiin. Suomalaisen työhevoskulttuurin säilyttämisestä on järjestelmällisen toiminnan avulla huolehdittava nyt, koska huomenna se voi olla jo myöhäistä. Kuka sen tekee ja kenen vastuulla se on? Vastuutta ei voine osoittaa suoraan jollekin taholle tai yksityiselle henkilölle. Näen, että luonnonvara-alan koulutuksella on tässä mahdollisuus ja velvollisuuskin ottaa vastuulleen osa perinteisten hevostaitojen ja osaamisen siirtymisestä myös tuleville sukupolville. Tämä voidaan toteuttaa useammassakin luonnonvara-alan oppilaitoksessa ilman, että uutta hevosalan tutkintoon johtavaa koulutusta tarvitsee perustaa. Maaseutuyrittäjän perustutkinnossa esimerkiksi on yleisissä ja ammatillisissa opinnoissa mahdollisuus käyttää osa mm. kotieläintalouden opintoviikoista vaikkapa perinteisten työhevostaitojen opetukseen esim. eläinten hyvinvointia käsittelevissä opintokokonaisuuksissa. Sopii myös miettiä onko luonnonvara-alan oppilaitoksilla mahdollisuutta hankkia kotieläinpuolen opetusta varten yhdestä kolmeen vanhoja työhevossukuja periyttäviä suomenhevosia? Tästä olisi varmaan hyvä aloittaa, jotta nyt tyystin katoamassa oleva arvokas kansallinen omaisuus ja osaaminen säilytetään. Kouvolan seudun ammattiopiston luonnonvara-alan yksikkö Anjalassa on päättänyt ottaa vastuulleen osan tästä työstä. Suomalainen työhevonen ja työhevostaidot tulevat olemaan osa maaseutuyrittäjän perustutkintoon johtavan koulutuksen opetusta. Päivi Pylkkö |