Eräänä kesäisenä lauantaiaamuna seitsemänkymmentä vuotta sitten sattui Nivalan pienellä rautatieasemalla omituinen välikohtaus, konikapinaksi kutsuttu kahakka. Se oli suuren talouspulan vähäinen välinäytös, joka sekoitti pahimman kerran pienen maaseutupitäjän elämänmenon ja ylti myös kauemmaksi. Siitä näet kohisi koko maa semminkin, kun kaiken takana oli yksi ainoa hevonen, eli maanviljelijä Sigfrid Ruuttusen tamma. Mutta tamman takana taas olivat paljon suuremmat asiat, eli Amerikan pörssiromahdus ja sieltä etäisen Suomen etäisille rannoille ryöpsähtänyt maailmanlaajuinen lama.
Riesana pakkohuutokaupat
1930-luvun lama synnytti köyhyyden ja köyhyys suuren nälän.
Talvella 1930-31 se oli jo niin polttava, että ihmiset joutuivat paikka paikoin
turvautumaan pettuleipään. Siitä tosin syntyi kansan taloudellinen
äläkkä, sillä yhden ihmisen talvikautiseen ravitsemiseen
laskettiin tarvittavan 150 männynrunkoa: "Jos petäjän syönti
Suomessa yleistyy", varoittivat sanomalehdet: "aiheutuu siitä arveluttava
mäntymetsiemme tuho." Mutta se ei yleistynyt. Kansa rupesi syömään
siemenviljaa. Niin kävi Nivalassakin, jossa ei sitten keväällä
ollut mitä maahan panna. Ja kun kunnan vilja-aitta pysyi tiukasti lukossa, tuli
talonpojille tukala paikka.
Maataluostuotteiden hinnat olivat romahtaneet, ostajia ei ollut ja ulkolaista sai vielä halvemmalla. Raha oli kadonnut markkinoilta: "Yksi kymmenmarkkanen vielä kiertääpi pitäjää", sanottiin. "Ota ja kohenna paikkojasi", olivat pankkiherrat sanoneet. Ja talonpoika oli ottanut ja kohentanut ja luottanut tuleviin aikoihin. Mutta nyt nykäistiinkin kerralla elämisen ehdot hänen jalkojensa alta. Suuri lama vei pakkohuutokauppoihin. Elinkelpoiset tilat tipahtivat vähäisistäkin veloista pankkimiesten ja gryndereiden syliin. Varsinkin syvin lamavuosi 1932 oli kaikenkarvaisten spekulanttien ja hämärämiesten kulta-aikaa. Silloin joutui vasaran alle yli 200 maatilaa kuukaudessa. Entisistä isännistä tuli pulamiehiä. Katkeruus kasvoi ja mielet kuumenivat. Sillä kaikki ponnet ja vetoomukset kaikuivat kuuroille korville. Suomalainen talonpoika oli ahdistettu nurkkaan. Tarvittiin vain vähäinen ärsyke ja kapina oli kypsä. Ja sellaiseksi riitti - paremman puutteessa - vaikkapa vain maanviljelijä Sigfrid Ruuttusen tamma.
Ruuttusen tamma
Oulun ja Tornion tienoon hevosiin oli syksyllä -31 iskenyt tappava näivetystauti.
Alkoivat pakkotarkastukset ja -teurastukset, myös pitkin Pohjanmaata. Nivalan
hevoset olivat talvikauden olleet kovassa työssä heikolla ruualla. Ne olivat
pahasti aliravittuja, mutta näivetystautia ei niissä ollut. Siitä huolimatta
tuli tappomääräyksiä. Sellaisen sai myös Ruuttusen tamma.
Tämä tamma tunnettiin pitäjällä hyväksi työhevoseksi:
"Ruuttusen tamma on paras lahjaisin liinakko mitä täälläpäin
onkaan", sanottiin: "Tuon nyt ymmärtää tupenpituinen nallikkakin, ette
i täälä mitään näivetystautia ole. Kun nuo meijän
kuolemaantuomitut saavat kesän jyrsiä haassa, niin ne on syksyllä
pyöriöitä ja sieviä".
Sigfrid Ruuttunen kieltäytyi tappamasta tammaansa ja sai siitä hyvästä 800 markan uhkasakon. Koska rahaa ei ollut, ilmoitti Ruuttunen lähtevänsä Oulun vankilaan "sakkojaan veisaamaan". Hän oli syvästi uskovainen vanha mies: "Kun minä menen Ouluun, saan hiljentyä siellä Herran edessä niin kuin Siilas ja Paavali aikoinaan." Mutta toisin kävi Pulamiehet puuttuivat asiaan.
Konikapina
Kun Ruuttusen vankilaan lähtöpäivä valkeni, oli Nivalan asemalle
kokoontunut sankka joukko pulatalonpoikia vastassaan pitäjän vihattu
virkamies. Ja sitä myöten oli kapina valmis: Ruuttunen riistettiin poliisien
käsistä, nimismiehen käsi hapuili jo asetta, poliisien pamppuja.
Mutta kiihtynyt tilanne laukesi sillä erää. Ruuttunen lähti kotiinsa
ja pulamiehet vetäytyivät Kuoppalan talon suojiin tulehtunutta tilannetta
pohtimaan. Paikka oli taiten valittu. Kuoppalan talo oli korkealla töyräällä,
sieltä näkyi yli koko pitäjän.
Molemminpuolinen kyräily jatkui ja nimismies tuotatti turvakseen sankan joukon poliiseja sekä kokonaisen komppanian asevelvollisia. Alkoi ennen kokemattoman kuuma aika pienessä maaseutupitäjässä. Kaikkialla puhuttiin maankuulusta tammasta, joka näihin aikoihin jo lihoi onnellisen tietämättömänä suvisilla laitumilla.
Poliisivaltio
Ruuttusen tamman synnyttämän kahakan aikoihin oli Suomi ankaraakin
ankarampi poliisivaltio. Ja se veti asian vakavaksi. 1930-luvun henki oli väkivallan
henki. Mäntsälän kapina oli vast´ikään kukistettu.
Pulamieskahakasta - niin vähäiseksi ja paikalliseksi kuin se loppujen
lopuksi jäikin - uumoiltiin uutta, entistä vaarallisempaa kansannousua.
Sen mukaiset olivat myös vastatoimenpiteet: Kolmannen kapinapäivän
iltana pulamiehet saarrettiin. Poliisin nuottaan joutui yli kaksisataa nivalalaista
talonpoikaa, rehellistä kunnon kansalaista. Pamppua ei säästetty
ja moni täysin syytönkin sai ankaran selkäsaunan maallisen
esivallan kädestä.
Nyt nämä Nivalan seitsemänkymmenen vuoden takaiset pieksäjäiset jo saattavat hymyilyttää, mutta silloin oli tilanne täysin toinen. Talonpojat jäivät yksin niin kuin Jaakko Ilkka aikoinaan. Kärpäsestä tehtiin härkänen: Vankilatuomiot olivat suhteettoman kovia. Myös vanha Ruuttunen lähti vankilaan ja veisasi siellä hänelle asetetut neljäkymmentä sakkopäivää.
Pulapuolue
Mutta Ruuttusen tamma ei ollutkaan mikä tahansa hevonen. Se näet
potkaisi liikkeelle kokonaisen uuden poliittisen puolueen, Kansanpuolueen. Se
tosin oli itsenäisenä vain kolmisen vuotta ja sulautui sitten vuoden
1936 vaalien jälkeen Maalaisliittoon. Pulapuolueen perustaminen sai kuitenkin
aikaan sen, että tasavallan presidentille tuli kiire armahtaa vankeudessa
viruvat Nivalan miehet. Kapinan johtajat oli näet valittu suurella
äänimäärällä eduskuntaan ja kun parlamentaarinen
viranhoito kiven sisästä oli perin hankalaa, kävi tilanne kiusalliseksi.
Ja niin pääsivät Nivalan talonpojat vapauteen joulu alla 1933.
Näin oli Nivalan konikapina, ankaran taloudellisen ahdingon synnyttämä kahakka, näytelty loppuun lukuun ottamatta pienenpientä viimeistä välinäytöstä, jossa jälleen oli pääosan esittäjänä kukapa muu kuin maanviljelijä Sigfrid Ruuttusen tamma.
Viimeinen Välinäytös
Konikapina oli käynyt pitäjäläisille kalliiksi. Heitä
odotti kymmenientuhansien markkojen oikeudenkäyntilasku. Silloin lähti
liikkeelle kaiken pahan alku ja juuri, eli Ruuttusen tamma. Kun
näet pitäjässä vietettiin kylän yhteistä elojuhlaa,
päätti tamma asettautua julkisesti näytteille. Yhden markan
maksusta se salli juhlavieraiden ihmetellä itseään. Uteliaita riitti
ja Ruuttusen tamma keräsi sievoiset summat. Laskut saatiin kuitatuiksi ja
sitä myöten siirtyi koko konikapina vähin erin menneisyyteen.
Mutta pitkään se puhuttu, ainutkertainen kun oli tämän maan
monenkirjavassa historiankulussa.
Pirkko Vallinoja
Työhevoslehti 2/2003