Kansallissankari, esimerkillinen sotilas, aseveli ja esimies
Sodan ja rauhan hevosmies
Jalkaväenkenraali, Marskin ritari
Adolf Erik Ehrnrooth 1905-2004
Helmikuun 26. päivänä saavutti suruviesti Suomen kansan, Adolf Ehrnrooth oli saanut
kutsun viimeiseen iltahuutoon. Nykypolvelle hän oli vapaan isänmaan kunniakkaaseen
lähihistoriaan kuuluva sankari, joka sanoi suorasukaisesti sanottavansa.
Sotilassukuun kuuluvana hänkin valitsi sotilasuran, joka alkoi varusmiehenä Uudenmaan
rakuunarykmentissä. Sieltä hän jatkoi reserviupseeritutkinnon kautta kadettikurssille
nro 5, josta hän valmistui kornettina.
Tämän jälkeen hänet komennettiin opetusupseeriksi varusmiesaikaiseen rykmenttiinsä.
Lahjakas ja velvollisuudentuntoinen sotilas yleni nopeasti ja hänet hyväksyttiin
sotakorkeakouluun, josta hän valmistui 1935.
Ura jatkui sotilaskoulutustehtävissä ja ratsuväessä edelleen.
Ennen talvisodan syttymistä oli Lappeenrannassa palveleva ratsumestari Ehrnrooth
esikuntineen jo ennättänyt tehdä vapaaehtoisia sopimuksia hevosten luovuttamisesta
sotilaskäyttöön paikallisten Etelä-Karjalan maanviljelijöiden kanssa.
Ratsuväkiprikaati oli jo lähtenyt Lappeesta 10.10.1939: se oli sodan syttyessä 30.11.
viivytystehtävissä aina siihen saakka kunnes vihollinen saavutti pääpuolustuslinjan,
"Mannerheimlinjan". Tuolloin ratsuväki jalkautettiin, ja ratsuväkeä käytettiin vain
mahdollisiin vihollisen takaa-ajotilanteisiin.
Muutoin hevoset valjastettiin palvelemaan tykistönvetotehtäviä, huollon kuljetuksia,
ammuskuljetuksia, lähettitehtäviä, haavoittuneitten ja kaatuneitten kuljetuksia.
Suomenhevosesta Ehrnrooth antaa kunniakkaan lausunnon: "Puolustajien taktiikka
nojasi raskaan kirjaimellisesti sankarillisen, tuntemattoman sotahevosen länkiin."
Hän jatkaa: "Ne olivat hyviä hevosia. Mitä sanottiinkaan 30-vuotisessa sodassa
hakkapeliittojen hevosista? Ne olivat pieniä ja takkuisia, aluksi niille naurettiin,
mutta pian niitä opittiin arvostamaan niiden sitkeyden ja kestävyyden perusteella."
Sitkeä oli myös Aatu - näin häntä hänen alaisensa kutsuivat ja nyt jo muutkin.
Hän haavoittui erittäin vaikeasti jatkosodan alkuvaiheessa.
Sotasairaalassa Mannerheim sanoi majuri Ehrnroothille: "Ei majuri kuole,
majurin silmissä on elämän loiste."
Niinpä majuri kuntoutui ja isänmaalle uskollisena palasi taisteluun
melskeeseen 1942 olleessaan vielä toipilas.
Tehtävissään hän onnistui erinomaisesti. "Suomalaista sotilasta johdetaan edestä",
sanoi Aatu. Näin hän teki käytännössäkin. Siiranmäellä 4.7.1944 rykmentin (JR7) miehet
kysyivät: "Vieläkö se Aatu on hengissä?" Jostakin joku tiesi vastata myöntävästi.
Täällä Ehrnrooth joukkoineen oli aiheuttanut hyökkääville usealle vihollisdivisioonalle
n. 5000 miehen tappiot. Vuosalmella 9.7. hänen rykmenttinsä piti puoliaan
miesvähyydestä ja väsymyksestä huolimatta kolmea vihollisdivisioonaa vastaan.
Edellä mainitut menestyksekkäät sotilaalliset saavutukset mainitaan Mannerheimin
päiväkäskyssä, jossa Ehrnroothille myönnettiin Mannerheim-risti.
Perusteluissa sanotaan vielä: "Ehrnrooth henkilökohtaisella esimerkillään ja pysymällä
esikuntineen saarrosuhasta huolimatta paikallaan sai miehensä kestämään."
Suomen Ratsastajainliiton kunniajäsen, ratsuväessä aina talvisotaan asti palvellut sotilas,
taitava ratsastaja ja hevosen käsittelijä osallistui myös Lontoon Olympiakisoihin 1948
Suomen kenttäratsastusjoukkueessa. Ratsastus oli hänelle läheinen,
vielä toissavuonna hän jakoi Turun Malja -kilpailuun lahjoittamansa
Kenraalin Malja -kiertopalkinnon itse. "Ihminen on aina vaatinut hevoselta paljon niin
työssä, sodassa että urheilussa. Hevosella on oikeus odottaa isännältään ja
ratsastajaltaan oikeudenmukaisuutta. Sillä on oikeus vaatia käyttäjänsä ymmärtävän,
että silläkin on parempia ja huonompia päiviä, sillä on jopa oikeus olla oikukas.
Sillä on oikeus vaatia ymmärrystä ja huolenpitoa käyttäjältään ja hoitajaltaan." sanoi Ehrnrooth.
Ollessani kerran huomionosoituksen kohteena osallistumisesta Autojoukkojen
Turun Killan toimintaan, tuli kenraali minua onnittelemaan:
" Te ette tiedä, kuinka tärkeä oli autosotamies minulle Siiranmäellä.
Sanoin hänelle: Tuokaa minulle kuorma kranaatteja, muuten vihollinen on kohta
asemissamme! Automies lähti, mutta siellä missä piti olla kranaatteja ei niitä ollut.
Mutta suomalainen sotilas on oma-aloitteinen, niin myös tämä automies:
hän jatkoi seuraavaan paikkaan, josta sai kuorman kranaatteja ja toi ne minulle.
Niinpä sain ne juuri kriittisimpään aikaan käyttööni." Kun olen tätä unohtumatonta
muistoani miettinyt, lienee kenraalin sanoissa oleellinen sanoma se, että jokaisen tulee
tehdä se tehtävä, mikä on kullekin uskottu mahdollisimman hyvin.
Näin teki ainakin Adolf Ehrnrooth - vaarantaen usein oman henkensäkin.
Seppo Posio
Lähteet:
Suomen Puolustusvoimat, Arkisto
Ravimies -lehti, 3/1990, haastattelu
Satula -lehti, haastattelu 1995
Ylipäällikön päiväkäsky 115/24.1.1945
sekä kirjoittajan muistot vainajan puheista