VAPAAN ISÄNMAAN YLPEYS JA KANSALLISAARRE
105 kunnian päivää - liittolaisina vain lumi ja pakkanen sekä suomenhevonen
Marraskuun 30. päivänä tulee kuluneeksi 64 vuotta talvisodan syttymisestä.
Toivottomalta ja mahdottomalta tuntunut puolustussota oli ulkomaailman silmissä
muotoutunut kunniakkaaksi vapaustaistelun esikuvaksi.
Kaiken yli-inhimillisen ponnistelun, väsymyksen ja kylmyyden kärsimyksistä ja
puuttuvista reserveistä huolimatta Suomi oli edelleen itsenäinen tasavalta,
vaikkakin katkerin rauhan ehdoin.
Talvisotaan lähti myös 60 000 hevosta, käytännöllisesti katsoen kaikki omaa kotoista
suomenhevosrotuamme.
Talvisodan päättyessä oli sotatoimiin kutsuttu jo yli 90 000 hevosta.
Kun kenttäarmeijan miesvahvuus oli 337 000 sotilasta,
niin ymmärrettävästi hevosen panos sodassa oli merkittävä.
Hevoset olivat valtaosaltaan siviilistä, maa- ja metsätaloudesta otettuja työhevosia,
sillä puolustusvoimain oma hevoskanta oli vähäinen siihen tarpeeseen nähden,
kuinka paljon lihasvetovoimaa tarvittiin.
Hevosottolautakunnat työskentelivät huolellisen, oikean ja vilpittömän lopputuloksen
aikaansaamiseksi rekrytoitavasta hevosesta.
Hevosen mukana tuli tuoda mm. marhaminta ja rehua.
Useimmalle oli edessä vaikea eronhetki talon väestä ja ajuristaan,
kun matka kohti YH:n määräämää kohdetta alkoi.
Hevosia käytettiin talvisodan aikana, kuten vielä jatkosodankin aikana raskaisiin
vetotehtäviin tykistön vetohevosena, lähettihevosena, kuljetushevosena jalkaväessä,
huollon tehtäviin, kuten ammuksien, muonan, haavoittuneiden ja kaatuneiden
kuljettamiseen usein tiettömillä taipaleilla, missä ei mikään muu ajopeli liikkunut.
Olipa vielä sodan syttyessä kaksi ratsuväkirykmenttiäkin.
Moni kiittää hevosta hengissä pysymisestään.
Onpa tarinoita, joissa hevosen menettämistä pidettiin pahempana kuin miehen kaatumista,
syy oli silloin yksinkertainen: hevosen menetys enteili lisää ihmisuhreja:
esimerkiksi haavoittuneiden kuljetus tiettömillä taipaleilla kävi mahdottomaksi,
elintarvike- asetarvikehuolto tyrehtyi ehkä juuri kriittisimmäksi ajaksi.
Hevosen kohtalona oli, kuten sodassa kaikkien luojan luomien, selvitä hengissä,
haavoittua tai kuolla.
Sankarikuolema oli monen suomenhevosruunan tai -tamman osa,
oriita ei paljoa sotapalvelukseen otettu.
Haavoittuneista hevosista pidettiin erinomaista huolta, koska oli tärkeätä saada
lihasvetovoima kuntoon sekä pitää huolta viimeiseen saakka hevosen luovuttajan
omaisuudesta.
Vihollistulessa hevosia kaatui 3968 ja tappiot kadonneina, kaatuneina ja lopetettuina
yhteensä olivat 7204 hevosta.
Hevosen kohtelu, hoito, hevossairaanhoito herättivät kunnioitusta ja ihmetystä ulkolaisten
eläinlääkäreiden käynneillä sodanaikaisessa Suomessa.
Eräs tapaus 13. päivältä helmikuuta. kun jääkärieversti Polttilan JR 14 oli saanut tehtävän
pysäyttää Summassa läpimurtautunut vihollinen ja kun tätä tehtävää lähdettiin
suorittamaan joutui Lähteen tiellä matkaava kuljetusosasto jatkuvan tykistötulen lisäksi
myös ilmahyökkäyksen kohteeksi.
Tällöin kaatui tai haavoittui hevosmiehiä, mutta hevoset säilyivät ja jäivät
keskelle tietä ilmahyökkäyksen alle.
Tämän huomasi eräs ilmasuojaan ehtinyt sotilas ja sanoi hevosensa jättäneelle miehelle:
"Ei hevosia sinne jätetä."
Tämän sanottuaan hän haki kaikki tiellä olleet hevoset ilmasuojaan.
Tapaus kuvaa sotilaan hevosen kunnioitusta ja arvostusta oman henkensäkin uhalla.
Saksalaiset, ruotsalaiset, englantilaiset, amerikkalaiset lausuivat julki kunnioittavan
ihailunsa, kuinka Suomessa ymmärrettiin ja kunnioitettiin työhevosen tärkeää panosta
maanpuolustuksessa hoitamalla sitä tälle jalolle luontokappaleelle sopivalla parhaalla
mahdollisella tavalla.
Samoin suomenhevosessa herätti ulkomaisissa ystävissä ja vihollisissakin ihailua
ominaisuudet, joita on vaikea löytää muilta hevosroduilta samasta yksilöstä.
Sitkeys, vaatimattomuus, voimakkuus, säyseys, kuuliaisuus, kylmyyden sietokyky jne.
olivat vertaansa vailla olevia hyveitä sotahevoselle.
Erityisen kiitoksen ansaitsevat ne, jotka työskentelivät hevosten kanssa, viaton
luontokappale mielettömyyden kurimuksessa kysyi hermoja käsittelijältään ja ohjattavaltaan,
eläinlääkintämieheltä, -lotalta ja lääkäriltä.
Kuin ihmeen kautta kaupunkilaisetkin oppivat nopeasti huolehtimaan ja käsittelemään hevosta.
Sodan jälkeen vastasi suomenhevonen jälleenrakennuksen ja sotakorvausten lunnaista
omalla vetovoimaisella tavallaan.
Esivanhempiemme jalostama, ainutlaatuinen rotu on vielä olemassa, tosin uhanalaisena.
Kansan taistellessa se tarvitsi hevosta rintamalla ja kotona, kuin myös hevosmiestaitoja
työskentelyyn luontokappaleen kanssa, tuloksena oli vapaus.
Viime itsenäisyyspäivänä Lohjalla olleessa Puolustusvoimain paraatissa nähtiin
pitkästä aikaa suomenhevosia.
Niiden suonissa virtaa Äyräpään, Terenttilän, Taipaleen, Summan, Kollaan, Kuhmon,
Suomussalmen ja muiden talvisodan kunnian kenttien sankarihevosten verta.
Suomenhevonen on vapaan isänmaan ylpeys ja kansallisaarre.
Seppo Posio, Lieto